- Tämä tapahtui 1990-luvulla, jolloin olin töissä silloisessa TKK Dipolissa. Oli pyryttänyt lunta koko päivän. Istuin palaverissa ja katselin ikkunasta, että nyt tulee kyllä vaikeuksia liikenteessä. Siihen aikaan oli muutenkin aina kiire hakea pieniä lapsiani tarhasta.
Lähdin hyvissä ajoin parkkipaikalle putsaamaan autoa. Kuskin puoleinen ovi ei avautunut, enkä saanut lumiharjaa käsiini. Siirryin pelkääjän ovelle, putsailin ja koetin turhaan avata. Olin pulassa. Onneksi työkaveri käveli ohi, ja sain lukkosulaa. Omani oli tietenkin hansikaslokerossa, eikä käsilaukussa. Mutta ovet eivät edelleenkään auenneet. Aloin epätoivoisena kaapia lunta takaluukun lukon päältä, kunnes huomasin, että hetkinen: eihän mulla ole Audia. Vilkuilin riviä parin auton verran eteenpäin, ja siellähän punainen Mazdani oli! Juoksin autolle ja avasin oven ongelmitta. Oli jo kauhea kiire viideksi tarhaan Olariin. Ja vähän nolottikin nuorena diplomi-insinöörinä tuo töppäily.
En ehtinyt kuin kääntyä Otaniemestä Karhusaarentielle, kun takana välkkyivät poliisin valot. Iski syyllisyys, olinhan juuri ollut murtautumassa toisen autoon. Pysähdyin bussipysäkille, poliisit nousivat autostaan ja totesivat varmaan, että onpas ahdistuneen näköinen nuori nainen. Kysyivät, tiedänkö, miksi pysäytettiin. Onneksi en ehtinyt vastata, kun jo kehottivat katsomaan, miltä autoni näyttää. Se oli aivan luminen. Lamppuja ei näkynyt, oli vain kurkistusaukko ikkunassa. Kerroin, että oli niin kiire hakemaan lapsia. Päästivät menemään, kunhan putsaisin auton ensin. Kun pääsin Olariin, tuli vielä poliisiauto vastaan. Olin varma, että lapset on jo otettu huostaan. Mutta siellä ne olivat hoitajineen pihalla – taas kerran viimeisinä.
Se oli ikimuistoinen tapaus, jolle olen jälkikäteen nauranut. Opin, että auto putsataan aina. Eikä nykyään tarvitse erikseen tarkistaa, onko se oma, kun ovet avautuvat kaukosäätimellä. Lisäksi autoni on nyt keltainen – väri, jota harvemmin näkee ainakaan Dipolin parkkipaikalla.
Mutta opinko jättämään turhan kiireen pois? En oppinut. Kiireet kulkevat koko ajan mukana, eikä niistä ehkä pääsekään eroon. Mutta niiden kanssa oppii pärjäämään. Kiireet ovat vähän kuin työkaverit. Kaikkia et voi valita, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Se on elinikäisen oppimisen paikka.”
Teksti: Paula Haikarainen
Kuva: Veera Lipasti
Kuvitus: Eero Lampinen
Artikkeli on julkaistu Aalto University Magazine 06 -lehden Oho!-palstalla, jossa kerrotaan tapauksesta, joka ei mennyt aivan oppikirjan mukaan.
Tutustu Aalto University Magazineen »
